Elämän suunta voi olla pienestä kiinni. Jos ensimmäisen alkuaineen eli vedyn yksi elektroni olisi ollut yhden nanomiljoonasosan kevyempi tai painavampi, koko maailmankaikkeus olisi muovautunut täysin eri näköiseksi.

Jos kuvataiteilija Osmo Rauhalan syntymäkoti Siurossa olisi sijainnut 25 metriä enemmän oikealla, hänen taiteellinen puolensa saattaisi tänä päivänä ilahduttaa jonkin muun alan toimijoita. Mutta sen sijaan Rauhalasta tuli kansainvälisesti tunnustettu ja tunnettu kuvataiteilija.

Kolmenkymmenen vuoden ajan hän on asunut osan vuodesta New Yorkissa keskittyen kuvataiteeseen. Loput vuodesta hän viettää luomutilan isäntänä Siurossa.

Osmo Rauhala syntyi sukutilalleen viidennen polven edustajana ja nelilapsisen perheen nuorimpana. Isä ja äiti tekivät tavallisia maatilan töitä. Isä hankki lisätienistejä myymällä metsää sekä opettamalla käsitöitä lähikoululla. Sen takia kodin käsityövajasta löytyi puunpaloja, maaleja ja muita käsityötarvikkeita.

12-vuotiaan Osmon kaveripiirissä tavallisin harrrastus oli mopon korjaaminen. Jostakin syystä hän kuitenkin alkoi eräänä päivänä oma-aloitteisesti virittelemään isänsä öljyvärejä ja kokeili ensimmäistä kertaa maalaamista.

Amerikkalaisen vaihto-oppilastytön taidekirjan inspiroimana syntyi Rauhalan ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt abstrakti työ kesällä vuonna 1969.

Seuraavaksi kankaalle alkoi piirtyä maatilan maisemia ja eläimiä.

Kun Osmo oli 14-vuotias, sisko kiikutti pikkuveljensä töitä paikalliseen maalauskilpailuun. Voitto tuli oman alueen lisäksi myös läänien välisestä kilpailusta.

– Silloin jo aavistelin, että jotakin poikkeuksellista maalauksissani ehkä on, Rauhala kertoo kotitalonsa puutarhassa Siurossa.

Pienestä kiinni

Kotitalon sijainti ratkaisi täpärästi, mihin lukioon nuori Osmo Rauhala jatkoi peruskoulun jälkeen.

Kahden läänin raja kulki 25 metrin päässä kotitalon nurkalta. Naapuriläänin eli Satakunnan puolelta Rauhala olisi suunnannut lukioon Hämeenkyröön. Mutta hämeenlääniläiset menivät Nokialle.

Nokialla opintoihin kuului kahdesta kolmeen tuntia viikossa kuvataidetta. Hämeenkyrössä tätä vaihtoehtoa ei olisi ollut. Tärkeämpää oli kuitenkin kaupunkikulttuuri.

– Sain Nokialta riittävän annoksen työväenkulttuuria, minkä vuoksi halusin myöhemmin lähteä hakemaan jotakin aivan muuta New Yorkista. Luova sielu ei menesty missään totalitaarisessa järjestelmässä. Esimerkiksi Neuvostoliiton sosialistisen realismin jäljiltä ei ole syntynyt mitään merkittävää kuvataiteessa.

Toiseksi viimeisen lukiovuoden aikana perhettä kohtasi tragedia. Tali-Ihantalassa jatkosodassa tulenjohtueessa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin taistelleen isän kehoon jäänyt sirpale lähti liikkeelle.

Kunnanlääkäri hoiti kipua vatsahaavana, eikä ottanut röntgenkuvaa, joten sirpale puhkaisi vatsan ja isä kuoli nopeasti.

Nuorimpana Osmo oli ainoa lapsista, jolla oli mahdollisuus ottaa tilasta vastuu yhdessä äidin kanssa. Tilanne saneli sen, miksi hän hakeutui lukion jälkeen Turun kauppakorkeakouluun.

– Turkuun saattoi hakea pelkillä papereilla, eli minun ei tarvinnut jättää tilaa mennäkseni pääsykokeisiin.

Kauppakorkeakoulun loppuvaiheessa Rauhala sai lukuisia kiinnostavia työtarjouksia, mutta hän vetäytyi Siuroon kirjoittamaan gradua ja pohtimaan tulevaisuuttaan. Jokin sisäinen ääni kutsui selvittämään, mihin lapsuuden maalausharrastus voisi vielä johtaa.

Taide vei maailmalle

Taideteollisen korkeakoulun ovet Helsingissä avautuivat ensi yrittämällä. Siitä alkoi kolme vuotta kestänyt jakso, jolloin Osmo Rauhala heräsi kello viisi, teki navetan, matkusti Tampereelta Helsinkiin junalla, opiskeli taidetta aamukymmenestä iltaseitsemään, matkusti takaisin, teki iltanavetan, meni puoliltaöin nukkumaan ja aamulla sama uudestaan viitenä päivänä viikossa.

Taideopintoihin sisältyneen ulkomaanjakson kohteeksi Rauhala valitsi New Yorkin, josta löytyivät tärkeimmät kokoelmat ja tutkimuslaitokset, menestyneimmät galleriat, taidelehdet sekä loputon joukko valtavan suvaitsevaisia eri alojen luovia ihmisiä.

– Siellä kukaan ei välitä miltä näytät, mitä sukupuolta tai rotua edustat. Vain sillä mitä osaat, on merkitystä. Euroopassa ei sellaista vapautta ollut siihen aikaan missään.

Rauhala muistaa yhä elävästi, kun hänen taksinsa pullahti ensimmäistä kertaa ulos tunnelista Midtownissa 46. kadun kohdalta suoraan keskustan pilvenpiirtäjien eteen.

– Ensimmäinen reaktioni oli, vau, onpas iso metsä. Koin kaiken edessäni puhtaasti luonnonilmiönä.

Ensimmäisten viikkojen aikana Rauhala tutustui vain ilmiöihin.

– 27. kerroksen asunnostani katsottuna katujen valot muodostivat upeita valojokia. Vastaantulevat ihmiset olivat minulle kuin tuuli. Suuret kivirakennelmat sen sijaan olivat kuin jättiläismäisiä metsän puita.

Rauhala on aina ollut kiinnostunut kaikesta mitä hän näkee.

– Minulla on taipumus ajatella ihmiskuntaa ja maapalloa globaalina ilmiönä. Näen ihmiset isona joukkona osana ekosysteemiä. Vaikeaa sanoa, missä loppuu evoluution työ.

Rauhala hakeutui jatkamaan taideopintoja New Yorkiin ja jäi sille tielleen. Nykyään perheen pitkäaikainen koti, sataneliöinen asumisoikeusasunto Sohossa, on remontin alla. Suomen päässä perhe on huolehtinut Siuron sukutilasta, joka tarkoittaa sataa hehtaaria peltoa, sataa hehtaaria metsää sekä kahtasataa lammasta. Kun perhe on Yhdysvalloissa, lomittajat huolehtivat tilasta.

Lapset ovat käyneet peruskoulunsa Suomessa, osittain etäopetuksessa. Nyt 25-vuotias poika opiskelee Yhdysvalloissa aivotutkimusta. 12-vuotias tytär käy vielä peruskoulua.

Suurkaupungin ja maalaiselämän yhdistelmästä on tullut Osmo Rauhalalle niin vakiintunut elämäntapa, ettei hän voisi enää kuvitella elämää pelkästään toisessa paikassa.

– En pystyisi olemaan New Yorkissa kahtatoista kuukautta vuodesta. Myös elämä pelkästään maatilalla olisi ongelma. Kontrasti on suuri ja tarpeellinen. Tuulikin syntyy, kun kylmä ja lämmin ilmamassa kohtaavat.

New Yorkissa asuessaan intohimoiseksi kalastajaksi tunnustautuva Rauhala kaipaa Saimaan järviä, metsää, savusaunaa, keskikesän pysähtynyttä tunnelmaa ja luontoa. Siurossa hän kaipaa New Yorkin sosiaalista viitekehystä.

– Siellä voit vaikka kauppareissun lomassa käydä katsomassa viisi eri näyttelyä. Suomessa kaipaan myös New Yorkin suvaitsevaa ja positiivista ilmapiiriä.

Luomuviljelyn edistäjä

Luomuviljelijänä Rauhalalle on sydämen asia edistää luomuviljelyä Suomessa. Hän näkee sen myös valtavana mahdollisuutena maalle, jolla on pienet pellot eikä volyymilla kilpaileminen ole mahdollista.

– Luomusektori kasvaa 10–20 prosenttia joka vuosi, eikä se ole vielä ylikilpailtu markkina-alue. On sääli, että Suomi on pudonnut tästä kisasta kokonaan.

Keskustelu Rauhalan kanssa soljuu maailmankaikkeuden rakenteista tietoisuuteen, aivotutkimukseen, alkukantaisten kansojen selviytymiseen, taiteeseen, sen merkitykseen, tehtäviin, arviointiin, rahoitukseen, eri kulttuureihin, uskontoihin ja muuttuu mytologian siivittämiin pohdintoihin siitä, mistä elämä on saanut alkunsa ja miksi me emme tiedä, mistä se on saanut alkunsa.

Keskustelu on henkeäsalpaavan intensiivistä ja kiinnostavaa. Miten kukaan voi tietää noin paljon noin monesta asiasta?

Kolme tuntia myöhemmin kysyn, mistä Rauhala vielä haaveilee.

– Tänä kesänä melkein nukahdin yhteen saareen Saimaalla. Olimme siellä nuorimman lapsemme ja puolisoni kanssa. Hetki oli täydellinen. Tämän kaltaiset asiat riittävät aika pitkälle. Minulla on kuitenkin ajatus, että täältä kun lähden, viimeinen taulu on vielä märkä.

Teksti: Sanna Sarenius
Kuvat: Vesa Laitinen

Juttu on julkaistu Ekonomi-lehdessä 3/2020.

Lue myös

Mirva Matikka: ”Luonnon kunnioittamisen lisäksi partio on opettanut hyvää johtajuutta”

Yrittäjä Maiju Vohlonen tarjoaa stressaantuneille metsäterapiaa: ”Moni on eksyksissä itsestään”